Vauvaa ei enää ole, kun hän täytti vuoden. Elämähän helpottui merkittävästi. Se voi olla harhaa, mutta tämä viikko on ainakin tuntunut sujuvan paljon paremmin kuin viime viikko. Päivät töissä ovat kuluneet nopeasti ja illat kotona vielä nopeammin. Perheenpää on ollut koko viikon työmatkalla edellisessä kotimaassamme Unkarissa, kolmenkymmenen asteen helteissä. Ja minä olen leikkinyt superäitiä: maanantaina viikon ruokaostokset lasten kanssa, onnistui kohtalaisesti vaikka välillä piti jättää ostokset odottamaan ja sännätä vessaan. Tiistaina ajelimme Tornioon ystäväperheen luo. Heidän kotinsa lähellä oli valtava vatukko. Äiti-ystävä otti lapset hoitoonsa ja passitti minut poimimaan. Nautin ja tulin ikionnelliseksi muutamasta vadelmalitrasta. Huudoksihan se meni sitten loppuillasta, mutta se ei juuri lieventänyt onnentunnetta. Keskiviikkoilta vain hurahti. Torstaina eli tänään lähdimme ulkoilemaan nätin kelin innoittamana ja löysimme leikkipuiston vierestä taas vadelmia. Nettosaanti jäi alle kahden litran, koska Annika söi marjoja samaa vauhtia kuin ehdin poimia. Jos vadelmia ei ollut suussa, alkoi huuto. Mutta eihän nyt pieni huuto haittaa, jos vadelmanoksat nuokkuvat marjojen painosta, silloin on pakko poimia. Mukava, että marjat maistuivat!

Elämä on tiivistä, mutta merkityksellistä. Pakko on hyvä innoittaja. Esimerkiksi keittiön siivoukseen tai lasten nukutukseen tai ylösnousuun. Kuulin tänään, että SAAN ruveta tekemään myös päivystyksiä. En ollut niitä varsinaisesti toivonut, mutta minusta ei kuulemma tehdä poikkeusta. En vielä uskalla ajatella seuraamuksia…on kuitenkin vielä kuukausi sopeutumisaikaa.

Olen usein ajatellut, että tämä blogi voitaneisiin  tarpeettomana poistaa. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin, kun  pitkästä aikaa avasin tämän sivuston ja jäin silmät auki tuijottamaan kuvia kesältä ja keväältä. Onko tuo mun elämästä? Ilmeisesti joskus on ollut hyviäkin hetkiä. Onpa mukava, että niistä on jäänyt muistoja syksyn ja talven varalle. Samassa alkoi myös hävettää tämänhetkinen mielentila, joten enpäs avaudukaan sen enempää.

Cheerios-muropaketin kyljessä lukee: “Kun syön moniviljaCheerios-muroja aamiaiseksi, mitä näen? Tyytyväisen äidin, joka pitää perheensä pyörät pyörimässä.” Ostin heti kerralla kymmenen pakettia ja olemme koko perhe syöneet niitä aamiaiseksi viikon ajan. Jostain syystä en siltikään näe tyytyväistä äitiä, joka pitää perheensä pyörät pyörimässä. Ainakaan peilistä. Sen sijaan näen niitä kaupassa, puistossa, töissä, ulkona ja etenkin mielikuvissani. Aion tehdä muropaketista valituksen kuluttaja-asiamiehelle. Mainosteksti osuu liian arkaan paikkaan. Toivottavasti saan korvauksia edes muropaketin hinnan verran.

Tuli nyt kuitenkin avauduttua. Jos ei pyörät pyöri, niin tällä hetkellä pyörii pyykkikone ja astianpesukone. Hyödyllisiä koneita.

Kun blogin päivitykseen tulee liian pitkä tauko, käy päivittäminen mahdottomaksi. Kerronko kaiken, vai en mitään? Ehkä pieni tiivistelmä viime aikojen tapahtumista olisi paikallaan.

- Ilmat eivät ole olleet kovin kesäiset paria viime päivää lukuunottamatta.
- Viime viikko on kulunut flunssan merkeissä.
- Olemme suunnitelleet taloa ja suunnitelmat alkavat pohjapiirustusten osalta olla valmiit. Suunnittelu on mukavaa, mutta odottakaas, kun pitäisi ruveta tositoimiin.
- Ilarilla on ollut kuivaa: ei mitään tekemistä. Apuun tulee Saara-Kaisla ensi viikoksi.
- Enää viikko töitä ennen kahden viikon lomaa. En vielä riemuitse, sillä muut lääkärit ovat jo lomalla ja minun pitää selvitä yksin.
- Arki tuntuu joskus tahmaiselta, joskus taas luistaa ihan hyvin. Yleensä helpottaa, kun lapset saa ruokaa ja mies kahvia. Tähän väliin sopinee lainata Kirsi Kunnaksen runoa:

Mitä varten kuppi  on?
Mitä varten on murheet?
Kuppi on kahvin juomista varten
ja murheet tehty huomista varten.

Lisäsin flickriin muutaman kesäisen valokuvan. Lopuksi tarina tosielämästä:

Vastaanotolla kävi viime viikolla vanha rouva, joka oli varsin puhelias. Hän jopa intoutui kertomaan, miten oli saanut lähetteen  keskussairaalaan: “Kävin terveyskeskuksessa ja siellä oli semmoinen nuori tyttö, joka ei alkanut millekään. Minä sitten päätin, että annan palautetta ja soitin hoitajalle. Sanoin, että tuommonen lääkäri sais mennä äitin tissille vielä kymmeneksi vuojeksi. Ja viimeset 30 vuotta elämästään sais maata liikuntakyvyttömänä. Äitin tissille sais mennä, niin minä sanoin. Kun sanotaan, että palautetta saa antaa, niin minäpä päätin antaa palautetta. Hoitaja sanoi, että vai niin, kerrotaanpa lääkärille terveisiä. Ja kolmen päivän päästä tuli aika keskussairaalaan.” Kova oli nuoren lääkärin tuomio. Lähetin hänelle mielessäni myötätuntoisia ajatuksia kuunnellessani vanhan rouvan kertomusta. Ja jos teistä lukijoista joku haluaisi lähetteen keskussairaalaan, tuota konstia sopinee kokeilla?

Hellu lähössä pyöräileen.

Mukava olo, kun on saanut nukkua, syödä hyvin ja rentoutua. Ennen juhannusta en pystynyt edes kuvittelemaan moista oloa. Ja nyt sellainen on. On vain. Vaikka pojat eivät vielä nuku ja ovat täynnä kutisevia, punaisia paukamia. Juhannuksen viettoa haittasi vain yksi asia: hyttyset l. sääsket ja mäkäräiset. Niitä oli oikeastaan enemmän kuin yksi, ainakin sata tai miljoona. Onneksi ne eivät ole hengenvaarallisia ja ulkonäköhaittakin kestää vain pari päivää. Voide helpottaa kutinaa.

Mieheni lähti pyörällä ostamaan yskänpastilleja Syviksen kiskalta, koska Ilarilla on yskä. Yskänlääkkeitä kun ei kuulemma enää saa antaa lapsille, koska ne eivät tehoa ja niillä on haittavaikutuksia. Xylitoli-pastilleilla tuskin on tehoa sen enempää, mutta kohtuullisesti käytettynä niistä ei ole mitään haittaakaan. Tehoa ei pitäisi olla, mutta kummasti se vaan yskää helpottaa. Fluoritabletteja on käytetty joskus, mutta niitäkin voi saada yliannostuksen.

Niin, tuo oli vain pieni sivujuonne. Oikeasti piti kertoa, että olimme juhannuksen Auralammella. Siellä siis nukuimme, saunoimme, söimme ja ulkoilimme minkä sääskiltä pystyi. Parin vuoden tauon jälkeen oli mukava olla siellä. Saunan terassilla uinnin ja saunan jälkeen hampaita pestessä, sääskien ininä ympärillä tuli sellainen olo, että täällä Suomessa on hyvä olla. Käkikin taisi kukahtaa.

Eelis oli mökillä elementissään eikä juuri sisällä homehtunut. Koko ajan touhusi ulkona metsässä ja ihan selvästi nautti olostaan. Tuli melkein syyllinen olo, kun poika oli niin rauhallinen ja tasapainoinen (kotona nääs ei yleensä ole). Paistoin rannassa lettuja, Eelis istui vierellä katselemassa, lauleskeli ja soitti kitaraa puunkappaleella. Ilari oli vähän flunssassa, mutta viihtyi ulkona hänkin. Papan mönkijä, arvaattehan, oli viikonlopun suosikki. Uusi kamera jäi tietysti viime reissulla Ouluun, mutta onneksi oli vanha varalla. Muutama kuva siis.

Eelis aattona ongelle lähdössä.

Eelis kaivurinkuljettajana.

Allekirjoittanut mielipuuhassaan tekemässä mieliruokaansa.

Allekirjoittaneen “hellu” (niinkuin täälläpäin ruukataan sanoa) mielipuuhassaan.

Pojat onnensa rakkuloilla.

Ihan muutama pieni hyttysenpistojälki. Annika itse ei ollut niistä moksiskaan vaan hymyili, kuten aina.

Mummi lukee Ilarille Harald Hirmuista.

Ja tässä viimeisessä kuvassa näette saunan, joka ennen oli maailman paras. Nykyään se on jaetulla ykkössijalla. (Kilpaileva versio on valmistunut Niementielle.)

Tänään on ollut lämmin. Aamulla heräsin varhain, kävin suihkussa, järjestelin keittiön sivupöytää kaikessa hiljaisuudessa, kun ei ollut kiire. Se on sellainen sivupöytä, jolle aina kertyy tavaraa. Oli uskomattoman rauhallista, kun kaikki muut nukkuivat. Laitoin pyykkiä koneeseen, hain vaatteita tuulettumasta ja kuuntelin pihamaan peippojen laulua. Join kamomillateetä ja lähdin pyöräilemään töihin. Oli hiljaista, aurinkoista, kaikkialla tuoksui keväinen, tuore koivu.

Olen valinnut pyöräreitin töihin niin, että näen meren. Se on kaunis aamukimmellyksessään. Ajan joka aamu myös Kemin kauniin kirkon ohi. Se katu on hiljainen ja rauhallinen. Nautin siitä, että ei ole ruuhkaa. Pikkukaupunki sopii minulle.

Aamun osalta rauhallisuus loppui siihen. Töissä tuntui, että homma ei ole ainakaan hanskassa. Sitä tunnetta kun vielä vahvistavat kokeneiden hoitajien “voi-että-noita-nuoria-lääkäreitä” -katseet tai noheva aikuis-sairaanhoitajaopiskelija, joka on juuri lukenut ensihoidon tenttiin. Yritin turhaan hamuilla taskustani “lääketieteen perusteet” -pikaopasta ja luoda epätoivoisia katseita aamuäreään kollegaan…

Muistelin erästä työpaikkaa, jossa olin tässä eräänä vuonna muutamia viikkoja. Siellä oli tapana, että työpäivän päätteeksi kaikki paikallaolijat kokoontuivat kansliaan odottelemaan työajan loppua. Siis ne, jotka olivat päivän työn saaneet tehtyä. Eräs ambulanssikuskeista oli huumorimiehiä. Juttua tuli, ja kaikki nauroivat. Naurettiin maha kippuralla, vedet silmissä, aina työpäivän päätteeksi. Se oli terapeuttista. Ei tarvinnut kotimatkalla miettiä ärsyttäviä potilaita tai väärin menneitä diagnooseja.

Loppupäivä sujui onneksi hyvin (ainakin näennäisesti…) ja lämpimän sään (+24 astetta!) innoittamina lähdimme illalla vielä Kemin satamaan. Eelis ei toiveistaan huolimatta saanut mennä uimaan, mutta jätskitötteröt syötiin penkillä merta katsellen. Satama-alue vanhoine rakennuksineen on kaunis. Jotain kaunista siis Kemissäkin, vaikka yksi työkavereista tänään mainosti, että Kemissä parasta on ohitustie.

Täällä on kylymää mutta ei onneksi pimiää. Kokeillaanpas, saanko tänne muutaman kuvan laitettua.

Tässä poikien tunnelmia piiitkän kotimatkan loppupuolella.

Tämä kuva on noin puolivälistä matkaa: tämä matkalainen oli hilpeä ainakin tauolla, kun pääsi vaunuun ryömimään.

Perillä mummulassa Eelis pääsi etsimään aarteita:

Meillä oli 6. hääpäivä. Aamukahvikattaus. Lautanen on Ilkan työkavereilta Unkarista läksiäislahjaksi saatu, perinteistä unkarilaista käsityötä.

Olemme käyneet myös suunnittelemassa tulevan kodin remppaa. Tuntuu joka kerta vain mukavammalta.

En jaksa kaikille erikseen kirjoittaa, niin kirjoitanpas tänne. Olemme muuttaneet. Uusia osotteita lähetän sähköpostilla, kunhan jaksan. Kuitenkin soitatte, kun olette tulossa kylään. Ja hyvä tänne on tulla, matkalla Ikeaan tai muualle pohjoiseen.

Muutto sujui hämmästyttävän hyvin. Oli monta onnekasta sattumaa: rekka tulikin jo melkein päivää aikaisemmin ja saimme apulaisia, joten meidän ei tarvinnutkaan ajaa yötä myöten hirveällä hopulla. Prahassa olimme yötä leirintäalueella, joka löytyi kohtuullisen haahuilun jälkeen. Emme olleet muistaneet tarkistaa tarkempaa sijaintia (tai toinen luuli, että toinen oli tarkistanut ja sama toisinpäin.) Siitä ei kuitenkaan sukeutunut sen isompaa kiistaa… Seuraava päivä oli aika hermoja rassaava. Lapset eivät jaksaneet istua ja aikuiset eivät olisi jaksaneet kuunnella tappelua, kitinää ja vinkunaa. Ehdimme kuitenkin ajoissa Rostockin satamaan.. neljän tunnin odotuksen jälkeen pääsimme laivaankin. Laivamatka ei tuntunut tylsältä, kun lapsille oli leikkipaikka, ruokaa vähän väliä ja hytti, missä nukkua.

Helsingin satamassa la-aamuna klo 6: aurinko paistoi, koivuissa jo lehdet ja oli lämmintä! Ajelimme Oulunsaloon, minä jäin sinne lasten kanssa ja Ilkka huristeli Kemiin rekkaa purkamaan apuvoimien kanssa. Pääsin illalla mummulan uuteen pihasaunaan. Ai, oi ja voi, miten tuntui hyvältä löylytellä ja ihmetellä kaunista kevätiltaa, valoisuutta ja Suomea.

Siinä se romanttinen puoli kotiinpaluusta. Täällä Kemissä on satanut vuorotellen vettä, lunta ja räntää. Pihalla on vielä lunta ja pojat leikkivät siellä innoissaan. Täällä on ihan hirviän kylymä. Eikä tämä oo maailman kaunein kaupunki. Mutta talo on kukkatapeteista ja mäntysälekeittiöstä huolimatta kodikas ja varsin toimiva. Työpaikkaankin kävin tutustumassa. Ja lähikauppaan, jonka kassaneiti suunnitteli ensi keväänä matkaa Unkariin. Suosittelin.

Pehmeää laskua oli sen verran, että Heini oli täällä vielä pari päivää auttamassa. Nyt pitää sitten pärjätä itse. Laatikkopinoja vielä on, Annika on sairaana ja pojat kaipaisivat kavereita. Pitää huomenna lähteä kävelylenkille naapurustoon etsimään leikkiseuraa. Kuviakin olisi, mutta kameran kaapeli on vielä hukassa… ja kyllähän te kaikki tiedätte, miltä täällä Suomessa näyttää. Unkarista lähtiessä näimme viimeisenä kauniit rapsipellot kirkuvan keltaisina, sininen taivas, lämmin ilma ja vihreät kukkulat, joiden välissä pienet kylät punakattoisine taloineen. Naapurini oli kuvannut ajatuksiani ihan kameralla. Tämä kuva voisi olla viimeinen muistoni Unkarista.

Ja kiitos vielä kerran kaikille, jotka olitte auttamassa muutossamme. Yksin emme olisi selvinneetkään!

Eelis kysyi tänään: Äiti oletko sinä pakkausihminen? Oli pakko vastata myöntävästi, koska olen pakannut. Välillä ovat laatikot loppuneet ja sitten niitä on tuotu lisää, välillä on vain pakko pysähtyä ja tehdä ruokaa tai muuten vain keskeyttää hommat. Eilen pidimme vapaapäivän. Unkunope perheineen kävi hyvästelemässä, samoin Emöke. Kävimme myös lounaalla Suomi-koulun kevätretkellä: retki suuntautui tänne Székesfehérváriin ja me noukimme retkestä parhaan osan eli lounaan. Jerkku-enokin on ilahduttanut vierailullaan. Lukenut pojille satuja ja leikkinyt, kävipä Heinin kanssa tänään ratsastamassakin. (Huomaattehan, että jaettu ilo on moninkertainen ilo.)

Väsyttää ja ajatus on nihkeää. Lapsetkin miettivät, mitä nyt tapahtuu. Eelis sanoi: “Kemissä on mun oma mummula.” Ja kun korjasin asian, hän mietti hetken ja sanoi: “Oulunsalossa on meijän Kemi.” Ihan turha edes yrittää selittää.

Ilkka lähti viemään Jerkkua junalle McDonaldsin kautta (en ole kokannut) muut kyydissään, Annika nukkuu pihalla. Siitä tämä hiljainen hetki. Aurinko paistaa, näillä keleillä voisi esimerkiksi ottaa pihalla arskaa. Se ei kuitenkaan ole harrastukseni. Paljon leppoisampaa on täyttää pahvilaatikoita miettien, mistä ihmeestä meille tämä kaikki tavara on tullut. Voi olla, että läheskään kaikkia laatikoita ei pureta ennen seuraavaa muuttoa.

Sain tänään houkuteltua hänet mukaani. Ilkka sanoi, että ei tarvitse kirjoittaa muuta, mutta minun on ihan pakko kertoa, että oli mukavaa. Aurinkokin paistoi ja oli lämmintä. Sen kuulemma saa vielä kirjoittaa, että hän ei tippunut kertaakaan. Enkä minä, vaikka tänään minulla olikin hevonen, jonka käsittelemiseen vähäiset taitoni eivät meinanneet riittää.

Ennen maastoonlähtöä piti vähän harjoitella radalla:

Tässä vastaus Empun kysymykseen.  Yleensä yksi tai kaksi, mutta tässä näyttää olevan kolme.

On niitä karitsoita täälläkin.

Laskin, että yhdessä lammaslaumassa karitsoita oli ainakin sata. Ja laumoja näin toissapäivänä neljä. Mutta se on aivan eri asia, kun niitä ei ole itse karitsoinut*. Eikä edes toiminut kätilönä.

Tänään saimme purettua olohuoneen kirjahyllyn. Sieltä löytyi karttoja - missä kaikissa paikoissa olemmekaan käyneet - ja muistoja näiltä vuosilta. Kortteja, lahjaksi saatuja kirjoja, piirustuksia… Tulin sanoneeksi ääneen ajatukseni: milloinkohan tulee itku. Mieheni totesi: Sitten, kun olet tarpeeksi väsynyt. (Niin siinä voi käydä.)

* karitsoinut, poikinut vai synnyttänyt? Miten lampaat sen tekee? Voisiko joku asiantuntija vastata…